Perjantaina Ilomantsin Hiiskoskella Visit Ilomantsin Eero nappasi minut ja kanootin kyytiinsä. Ajelimme Eeron valkoisella kolisevalla Lada Nivalla kohti Muokonjärveä, josta nelipäiväinen seikkailuni saisi alkunsa. Pääsin kanootillani matkaan vasta kolmen pintaan ja oli selvää, etten kerkiäisi valoisaan aikaan kuin Linnalammen laavulle, jonne oli Muokonjärveltä matkaa noin 11-12 km. Alkuperäinen suunnitelmani oli meloa ensimmäisenä päivänä 20km ja päästä jo hyvän matkaa etenemään Koitajokea. Mutta ei se mitään, minulla ei ollut minnekään kiire ja Linnalammen laavu osoittautui oikein mukavaksi leiripaikaksi. Silmiinpistävää oli, ja asia vahvistui myöhemminkin, että Ilomantsin alueen kodat ja laavut ovat poikkeuksellisen hyvin hoidettuja. Puuliiteri oli täynnä kuivaa koivuhalkoa ja puucee oli yksi siisteimmistä, johon olen törmännyt. Paistelin illalliseksi nuotiolla pihvit ja lohkoperunat.

Lauantaina heräsin vasta yhdeksän maissa, kun usein retkillä herään jo viimeistään kuudelta. Edellisen päivän aikaisesta herätyksestä ja pitkästä ajomatkasta johtunut univelka oli nyt kuitattu korkojen kera. Tihutti vettä, mutta aamu oli kaunis. Järvi oli paksun sumukerroksen peitossa, mutta ilma oli poikkeuksellisen lämmin siihen nähden, että elettiin lokakuun alkua. Tein rauhassa aamiaista laavun suojaavan lipan alla ja nautin siitä, että sain olla itsekseni. Kun viimein tein lähtöä joelle, muistin, että olin unohtanut tehdä päivän lounaan valmiiksi ruokatermokseen. Ei auttanut kun kaivaa keitin ja ruoat esille jo pakatusta kanootista ja valmistaa ruoka. Pääsin matkaan puolen päivän maissa ja sain pidettyä sellaista 5km/h matkavauhtia. Ylitseni lensi jatkuvasti hanhia pienissä parvissa. Näin myös lukemattoman määrän joutsenia. Linnut tekivät selvästi lähtöään etelän lämpöön.

Koitajoki on Möhkön jälkeen jo aika leveä verrattuna joen alkuosiin ennen sen koukkausta takaisin Venäjän puolelle. Koitajoki on myös poikkeuksellisen meanderoiva eli mutkainen. Naureskelin itsekseni, että tämä on joki, jossa voisi jopa eksyä! Ehkä eksyminen on vähän liioiteltua, mutta muutaman umpikujan vältin ihan sillä, että pidin GPS -laitetta kanootin poikkipuussa ja tällä tavoin pystyin navigoimaan koko ajan optimaalista reittiä. En ole yhtään näin monipolvista ja mutkittelevaa jokea koskaan melonut aiemmin.

Mekrijärven suulla on hieno paikallisen kalastus-osuuskunnan rakentama ja huoltama kota. Pysähdyin siellä lounastauolla ja lennätin myös dronea, koska ajattelin että nyt saattaisi olla siihen reissun ainoa mahdollisuus johtuen kohtalaisen sateisesta lähipäivien sääennusteesta. Seuraavan yön leiripaikka oli hiukan ongelmallinen. Tämä johtui siitä, että alue minne halusin, oli pääosin soidensuojelualuetta, jossa leiriytyminen on kielletty. Sain kuitenkin sovittua paikallisen vuokramökki-yrittäjän kanssa, että saan yöpyä heidän maillaan Kesonsuon liepeillä. Tämä järjestely myös teki päiväetapeistani sopivan mittaisia. Iman että jostain päivästä olisi tullut liian pitkä ja toisesta vastaavasti liian lyhyt. Kokkailin illalla paistinpannulla peura-nakkeja, halloumia ja kasviksia. Hyttysiä oli jopa riesaksi asti ja se yllätti minut täysin. Oli kuitenkin jo lokakuu. Vietin iltaa teltassa kirjaa lukien. Ulkona oli säkkipimeää ja tihutti vettä. Huomenna pitäisi päästä liikkeelle vähän aiemmin kuin tänään.

Sunnuntaina pääsin joelle jo klo 9:30 Tihutti vettä. Jokimaiseman monotoninen karuus aamusumun tuhansine harmaasävyineen oli lumoavaa. Yksin joella meloessani tunnen aina olevani paremmin yhteydessä luontoon kuin jos olisin kaverin kanssa. Yksin melominen on lähes äänetöntä ja havainnoin paremmin luonnon ääniä ja tapahtumia. Joella vastaan tulevat eläimet eivät nekään heti pelästy äänetöntä kulkijaa. Kaverin kanssa retkeileminen on toki kivaa ja turvallista, mutta yhdessä matkaamiseen liittyy aina jutteleminen, joka vie huomion pois luonnosta ja keskittää sen kaverusten väliseen dialogiin. Eläimet kuulevat juttelemisen jo kaukaa, ja harvoin mutkan takaa tuleekaan vastaan saukko tai majava, joka on yksin meloessa todennäköisempää. Vastaani tulee vene, jossa istuu kaksi kalastajaa. Morjestamme ja jatkamme matkaa molemmat omiin suuntiimme. Tämä oli reissun ensimmäinen kerta kun näen ihmisiä. Silloin tällöin pysähtelen joella ja heitän muutaman heiton virvelillä. Kalaonni ei suosi tällä kertaa.

Saavun neljän aikaan viimeiselle yöpaikalleni Kangaskosken laavulle. Aion nukkua tämän yön tapojeni vastaisesti sisällä kodassa. Osittain siksi, että olen kohtalaisen varma, että saan olla yksin ja myös sen takia, että telttani ja osa muistakin varusteistani ovat läpimärkiä. Saan dronen ilmaan toisen kerran reissun aikana ja se on hyvä asia ilmakuvien kannalta. Olen alkanut kuvaamaan entistä enemmän still -kuvia reissuillani tämän blogin takia. Istuskelen loppuillan kodassa kamojani kuivatellen ja kirjaa lukien. Aivan kummallista kun saan vain olla täysin yksin ja juuri sitä lähdin tältä reissulta hakemaankin. Menen aikaisin nukkumaan, koska ajattelin aamulla herätä suhteellisen aikaisin. Matkaa takaisin Hiiskoskelle on vain noin 7km, mutta edessäni on myös pitkä automatka takaisin Helsinkiin.

Maanantaina aamuhämärässä näen kodan pienestä ikkunasta hahmon, joka käyskentelee pihalla. Mies lähestyy, koputtaa kodan oveen ja tulee sisälle. Olimme molemmat hieman hämmentyneitä toisistamme. Kumpikaan meistä ei osannut odottaa sitä, että kohtaisimme näin varhain aamulla toisen ihmisen. Mies kertoi tulleensa tarkistamaan venettään , jota hän säilyttää leiripaikan rannalla. Hän alkaa kertoa tarinoita Koitajoen historiasta ja siitä miten se oli aikoinaan suosittu melontajoki ulkomaisten turistien keskuudessa. Kerran kuulemma Kangaskosken kodan vastarannalla oli parkissa 50 kanoottia ja suurin osa heistä saksalaisia turisteja. Ajattelin mielessäni, että mistähän se johtuu, ettei joki ole enää yhtä suosittu kuin ennen? Eikö jokimelonta ole enää muodissa samalla tavalla kuin aiemmin? Tarinoituaan mies kysyi olenko tupakkamiehiä. Vastasin kieltävästi ja mies kertoo unohtaneensa tupakat autoonsa ja olisi ollut yhtä sätkää vailla.

Söin aamiaisen ja pakkasin taas kanoottini, viimeistä kertaa tällä reissulla. Lähdin melomaan ja matkalla mietin sitä, miten paljon me ihmiset olemme sorkkineet jokia ja jokimaisemia rakentamalla mm. tukinuittoon liittyviä rakenteita, pohjapatoja, ojittaneet soita ja metsiä ja rakentaneet jopa kokonaisia järviä, voimalaitoksista puhumattakaan. Nykyihminen on riippuvainen sähköstä ja sähkön tarve tulee vain lisääntymään tulevaisuudessa. Siitä huolimatta toivon, että asian ratkaisemiseksi keksittäisiin luonnonmukaisia keinoja ja padot päästäisiin purkamaan ja joet palauttamaan takaisin tilaan, jollaiseksi luonto on ne alunperin tarkoittanut. Esitän mielessäni tämän toiveen sekä ihmisenä, että myös melojana. Mieleeni tulee ne ihmiset, joilla ei ole ollut mahdollisuutta kulkea läpi luonnontilassa olevan joen. Ehkä heillä ei siksi ole tarkkaa käsitystä koko asiasta ja siksi tämä ei tunnu olevan kovin yleinen puheenaihe, jotta painetta patojen purkamiselle ja jokien vapauttamiselle olisi laajemmin. Melon läpi tekojärven ennen Hiiskoskea ja tuuli painaa kovaa lännestä. Pääsen välillä jopa surffiin kanootillani. Kanootin pitämien suorassa on ensiarvoisen tärkeää ja kaatuminen ilman kuivapukua tässä tilanteessa voisi olla kohtalokasta. Keskityn kuitenkin melomiseen ja kaikki sujuu hienosti. Perillä Hiiskoskella pakkaan tavarani autoon ja lähden ajamaan kotia kohti. Olen saanut taas aimo annoksen yksinoloa ja en malta odottaa, että pääsen taas takaisin kotiin perheen luokse. Viihdyn yksin, mutta en ole koskaan osannut elää ilman toista ihmistä.

Alla oleva video on dokumentaarinen tallenne reissustani. Videolta selviää myös kuljettu reitti.